Ohjaus: Scott Derrickson
Pääosissa: Ethan Hawke, Juliet Rylance, James Ransone,
Fred Thompson, Michael Hall D'Addario, Clare Foley, Rob Riley, Vincent D'Onofrio,
Tavis Smiley, Janet Zappala, Victoria Leigh, Cameron Ocasio
Genre: Kauhu, Mysteeri, Jännitys
Genre: Kauhu, Mysteeri, Jännitys
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Tällä kertaa lähdemme puimaan läpi yhtä teinivuosieni kauhistuttavimpia teatterikokemuksia, jonka olen koskaan kokenut elämäni aikana. Scott Derricksonin ohjaama Sinister on vuonna 2012 ensi-iltansa saanut mysteeripainoitteinen kauhuelokuva, joka julkaisunsa alla herätti paljon huomiota. Elokuvaa pidettiin tuolloin varsin rajuna tapauksena häiritsevien teemojensa ja materiaalinsa vuoksi, enkä voi itsekään väittää asiasta vastaan, sillä se onnistui vääjäämättömästi jättämään oman jälkensä minuun pidemmäksikin aikaa.
Sinisterin suunnittelu oli siitä kiehtova prosessi itsessäänkin, sillä se kantoi alkuperänsä käsikirjoittaja C. Robert Cargillin mieleenpainuvasta painajaisesta. Mies oli nimittäin katsonut Gore Verbinskin ohjaaman yhdysvaltalaisen The Ring -uusintafilmatisoinnin ja uneksinut seuraavana yönä ullakolta löydetystä vanhasta filmirullasta, jonka freimit pitivät sisällään snuff-tyylisen videoklipin. Perheen hirttämisvideosta lähti elokuvan suunnittelu ja loput onkin sitten historiaa.
Todellisista rikoksista inspiroituva kirjailija Ellison Oswalt muuttaa perheensä kanssa uuteen kotiin Pennsylvanian Chatfordiin. Kodin karmivasta historiasta hissukseen jäänyt mies päättää käyttää ympäristöä hyväksi pysyäkseen inspiroituneena Stevensonin perheen murhiin puivan uutuuskirjan kirjoittamiseen. Ellison löytää ullakolta mysteerisen laatikon, joka pitää sisällään vanhoja filmirullia ja projektorin. Filmien häiritsevän groteski sisältö yllättää miehen täysin, mutta tämä päättää siitä huolimatta tutkia asiaa syvemmin. Uutta mestariteosta hamuileva kirjailija huomaa pian, miksi filmit olisi kannattanut jättää rauhaan.
Muistan kuin eilisen, kuinka kävin noin kuudentoista vuoden iässä katsomassa kyseisen teoksen elokuvateatterissa. Odotin tuolloin vain tyypillistä modernia kauhuelokuvaa, joka saattaisi pari kertaa yllättää säikäytyksillään ja pitää minut edes jossain määrin jännityksessä. Voi kuinka kevyesti suhtauduinkaan siihen. Elokuva ei nimittäin ainoastaan onnistunut pelästyttämään minut kertakaikkisesti, mutta se jäi kummittelemaan mieleni perukoille pidemmäksikin aikaa. Nyt kun olen tullut hieman kokeneemmaksi kauhuelokuvien kuluttajaksi, on juuri sopiva aika katsoa Sinister uusiksi.
Seuraamme elokuvassa Ethan Hawken esittämää kirjailijaa Ellisonia, joka on jo muutaman vuoden ajan kamppaillut uransa suhteen. Mies on yhden nappiosuman onnisunut kirjoittamaan, mutta siitä on jo tovi ehtinyt kulua. Mies päättää nostaa panoksia korkeammalle saavuttaakseen kauan toivotun mestariteoksensa, mutta millä hinnalla? Ellisonin perheeseen kuuluvat Juliet Rylancen esittämä vaimo Tracy, Clare Foleyn esittämä tytär Ashley, sekä Michael Hall D'Addarion esittämä poika Trevor.
Muut perheenjäsenet eivät suhtaudu isän kirjailijan uraan kovinkaan optimistisesti, vaan sen aiheuttamat muutokset elämässä tuntuvat aiheuttavan enemmän pahennusta kuin hyötyä. Lievästi itsekkäältä vaikuttavaa Ellisonia ajaa elämässä kuitenkin halu menestyä ja rahahuolien katoamisen varmistaminen. Sekään ei ole auttanut asiaa, että perhe on muuttanut vuosien saatossa jatkuvasti entisiin murhakoteihin. Tällä kertaa Ellison päättää kuitenkin jättää asian kertomatta ja käyttäytyy ikään kuin uudet tuulet puhaltaisivat hänen lähestymistapansa puolesta. Vesi alkaa kuitenkin läikkymään nopeasti reunojen yli, kun tilanne eskaloituu.
Jos jotain elokuvasta täytyy sanoa, niin mainitsisin ehdottomasti sen, kuinka häiritsevä ja häikäilemätön se on materiaaliltaan. Elokuva toki koostuu mukaansatempaavasta tarinasta, painostavasta tunnelmasta ja lukuisista reaktiopainoitteisista hyppysäikäytyksistä, mutta mikä siitä jää mieleenpainuvimmin käteen, on sen häiritsevän realistisilta vaikuttavat snuff-videot, jotka Ellison löytää uuden kotinsa ullakolta. Nämä klipit saattavat aiheuttaa joissain katsojissa pahoinvointia groteskien toteutustapojensa vuoksi ja ihan ymmärrettävästikin. Niiden seuraaminen tekee kyllä pahaa, sillä ne vaikuttavat luonteeltaan niin sadistisilta ja poikkeuksellisen uskottavilta luomuksilta kaiken kaikkiaan.
Rakenteellisesti elokuva on valtaosin toimivasti kyhätty kokonaisuus, joka onnistuu tarraamaan katsojan mukaansa yliluonnollisen mysteerin äärelle. Seuraamme, kuinka Ellison alkaa jopa pakkomielteisesti puskemaan tutkimuksissaan eteenpäin saadakseen materiaalinsa irti ''mestariteostaan'' varten. Viruksen tavalla filmirullat alkavat sumuttamaan miehen mieltä ja houkuttelemaan tätä syvemmälle asian ytimeen, kunnes onkin liian myöhäistä perääntyä. Siitä huolimatta menestymisen hinku pitää hänet sivuraiteilla ja mies jatkaa töitään yhä intensiivisemmällä tahdilla. Talossa alkaa pian tapahtumaan kummia ja Ellison huomaa tehneensä elämänsä suurimman virheen.
Vaikka elokuva ajaakin asiansa mainiosti tarinansa puolesta, on siinä muutamia vajaavaisuuksia, jotka jättävät toivomisen varaa. Muut perheenjäsenet tuntuvat poikkeuksellisen pinnallisilta tapauksilta, minkä vuoksi emme katsojina välitä juuri ollenkaan heidän koettelemuksistaan, vaikka pystymmekin sympatisoimaan heitä jollain tasolla. Yliluonnollisen mausteen elokuvaan tuova Bughuul on pakanajumala, joka tunnetaan pahamaineisena ''lastensyöjänä''. Tämä demonisia piirteitä ylläpitävä olento houkuttelee lapsia luokseen ikään kuin ''vapautumaan ketjuistaan'', jonka seurauksena heidän perheensä murhataan lopputuloksena.
Sanotaanko näin, että pidän hyvin paljon ajatuksesta yliluonnollisesta pakanajumalasta, joka käyttää hyväkseen perheen heikoimpia saadakseen oman tahtonsa läpi. Mysteeri jää kuitenkin loppupeleissä mielestäni liiankin sumeaksi, kun kokonaisuutta lähtee puimaan jälkikäteen läpi. Emme tiedä olennosta sen enempää kuin, että se houkuttelee lapsia luokseen ja aiheuttaa kuolettavaa jälkeä ympärillään. Bughuulin motiivit jäävät poikkeuksellisen mysteerisiksi, eikä tulkinnanvaraisuutta materiaalista tunnu jäävän paljoakaan jälkikäteen, minkä perusteella voisi katsojana selvittää olennon varsinaisen tarkoitusperän.
Sinister on hyvin hektinen, efektiivinen, mutta aliravittu kokonaisuus. Se kiehtoo mystisellä konseptiltaan, mutta jättää katsojan kaikin tavoin kylmäksi - sekä kirjaimellisesti, että kuvaannollisesti. Vaikka elokuvassa onkin monia loistavia yksityiskohtia ja ratkaisuja, jää se puhtaasti reaktiopainoitteiseksi kokemukseksi vailla sen syvempää emotionaalista sidettä tai painoarvoa. Audiovisuaalisesti elokuva miellyttää silmää ja tunnelmallisesti se painostaa katsojaa sohvan uumeniin. Keskitasoisuudestaan huolimatta elokuvan ensimmäinen katsastuskerta saattaa yllättää efektiivisyydellään positiivisesti.
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti