Ohjaus: Sam Raimi
Pääosissa: Tobey Maguire, Kirsten Dunst, Willem Dafoe,
James Franco, Cliff Robertson, Rosemary Harris, J.K. Simmons,
Joe Manganiello, Gerry Becker, Bill Nunn, Jack Betts
Genre: Toiminta, Scifi
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
''With great power, comes great responsibility.''
Nyt on aika uppoutua takaisin lapsuuden suosikkien äärelle, kun vuoroon astuu jokaisella katsastuskerralla lämpimiä muistoja herättävä Spider-Man - Hämähäkkimies -elokuva. Spider-Man - hämähäkkimies on vuonna 2002 ensi-iltansa saanut supersankarielokuva, jonka ohjauksesta vastaa Evil Dead -ohjaaja Sam Raimi. Mies tuli minulle tutuksi tämän elokuvan myötä ja vasta vuosi takaperin pääsin katsomaan hänen esikoisohjauksensa, joka nostikin hänet ensimmäistä kertaa näkyvälle jalustalle elokuvien maailmassa. On siis hyvin mielenkiintoista nähdä, että millä tavalla hänen kauhutaustansa on vaikuttanut hänen tuotoksiinsa myöhemmässä vaiheessa.
Hämähäkkimies on sarjakuvakustantamo Marvel Comicsin luoma supersankarihahmo, joka on ymmärrettävästikin onnistunut löytämään tiensä miljoonien ja miljoonien lasten sydämiin ympäri maailman omalaatuisen, mutta inspiroivan kaksoiselämänsä vuoksi. Hahmo nimittäin tuntuu kaikesta uskomattomuudestaan huolimatta sen verran inhimilliseltä ja uskottavalta perimmiltään, että hänen koettelemuksiinsa ja tavanomaisiin ongelmiinsa pystyy samaistumaan monella tapaa katsojan näkökulmasta katsottuna. Onko elokuva pitänyt pintansa näin parin vuosikymmenen jälkeen?
Mistä sitä aloittaisi? Spider-Man - Hämähäkkimies on epäilemättä yksi 2000-luvun vaikutusvaltaisimmista elokuvista - etenkin supersankarien saralla. Teoksella on samanlainen merkitys sarjakuvaelokuville kuin esimerkiksi Teräsmies- ja Batman-elokuvilla oli vuosikymmeniä aiemmin. Ei ainoastaan, että se muovasi supersankarielokuvien kavaa uuteen uskoon, mutta teki niistä myös jälleen kerran varteenotettavia tarinoita katsojille koettavaksi valkokankaalta. Vaikka ennen tätä ilmestyivätkin kaksi genreä muuttaneet Blade- ja X-Men -elokuvat, oli tämä teos Marvel-yhtiön ensimmäinen todellinen läpimurto elokuvien saralla ja loput onkin sitten historiaa.
Muistatteko sen ajan, kun elokuvat alkoivat erillisillä avauskohtauksilla, jotka oli joko animoitu tietokoneilla, piirretty käsin tai leikattu omaperäisin tavoin varsinaisesta elokuvamateriaalista? Tämän sortin avauskohtauksilla olikin yleensä tarkoitus lämmitellä katsojaa tulevia koitoksia varten. Spider-Man - Hämähäkkimies -elokuvan ikoninen avauskohtaus todellakin tempaa katsojan mukaansa, eikä jätä mitään jossittelun varaan. Kun elokuvan sävellyksistä vastaa legendaarinen Danny Elfman, on ihan sanomattakin selvää, että lopputulos on yleensä mielettömän eeppinen ja sielukas totetutukseltaan.
Kun nykypäivänä katsoo vanhempia elokuvia, huomaa niissä aina jotain erilaista ja taianomaista. Ensinnäkin elokuvat olivat ennen vanhaan paljon suoraviivaisempia ja yksinkertaisempia kokonaisuuksia, mikä korostuu hyvin paljon supersankarielokuvissa. Toki elokuvasarjat ja trilogiat olivat tavanomaisia ratkaisuja myös tuolloinkin, mutta mitään maailmaa mullistavaa ei kuitenkaan lähdetty koskaan yrittämään. Spider-Man - Hämähäkkimies -elokuva olikin käytännössä Sam Raimin rakkauskirje Hämähäkkimies-kannattajille, joiden kanssa hän jakoi rakkautensa suosittuun hahmoon ja tämä paistaa materiaalista selvästi läpi.
Seuraamme elokuvassa nuorta ja epävarmaa teinipoikaa Peter Parkeria, jonka elämä muuttuu hetkessä astetta hurjemmaksi. Vaikka opiskelut tuottavatkin tulosta, tuntuvat tytöt inhoavan häntä koulussa ja pojat kiusaavan tätä päivästä toiseen. Onnekseen hänellä on yksi hyvä ystävä, Norman Osbornen poika Harry, jonka kanssa he tulevat toimeen erinomaisesti. Vaikka itsevarmuus onkin nuorella miehellä jatkuvasti koetuksella, koulussa hän keskittyy omiin asioihinsa. Eräänä päivänä siihen tulee kuitenkin muutos, sillä luokkaretkellään tiedelaboratoriossa Peteriä puree geenimanipuloitu superhämähäkki, joka pystyy täyttämään uhrinsa vahingoittuneet DNA-käyrät omilla kehittyneemmillä lisäyksillään.
Päivät vierivät ja Peter huomaa yllättäen uusia piirteitä itsessään. Näkö paranee, lihakset kasvaa ja kunto myös. Raajat alkavat tarttumaan helpommin tavaroihin ja ranteista sinkoutuu verkkomaista köyttä, joka pidättelee hänen koko painoaan. Aluksi muutokset vaikuttavat elämään keveästi pojan kokeillessa mahdollisuuksiaan vaativassa maailmassa, mutta kun hän huomaa saaneensa merkin ylemmältä taholta, muuttuu suhtautuminen leikkimielisyydestä astetta vakavemmaksi. Mahtavan voiman mukana tulee nimittäin myös suuri vastuu. Tämä ikoninen sanonta pelaakin massiivisen roolin Peterin tarinakaaressa elokuvan aikana.
Vastapuolella naruistaan vetelee Willem Dafoen esittämä tiedemies Norman Osborn, joka on pyrkinyt luomaan armeijalle vahvistavia seerumeita ja työkaluja sodankäynnin helpottamiseksi. Valitettavasti hidas kehitys ja epävarmat tulokset ovat pistäneet miehen ahtaalle kokeilemaan radikaalisia yhtälöitä rahoituksensa pelastamiseksi. Kun virheitä ei enää keretä korjaamaan ja onnistumisprosentti on ailahtelevalla tasolla, päättää Norman itse asettua vadille kokeilemaan luomustaan ensimmäisenä ihmiskokeena. Tämä merkillisen vihreän kaasun tarkoitus on parantaa koehenkilön aisteja ja vahvistaa fyysisiä piirteitä uudelle tasolle, mutta samalla se voi vaikuttaa tämän psyykkeeseen negatiivisesti.
Peterin tapauksessa supervoimien saaminen toimii ikään kuin symbolistisena viittauksena murrosiälle ja aikuistumisen mukana tulevalle vastuullisuudelle. Juuri voimat saaneena poika lähtee kokeilemaan ja pitämään hauskaa niillä, kunnes hän alkaa kypsymään myös mielensä puolesta ja huomaa niiden tuovan mukanaan suuren vastuun. Vaikka Peterillä onkin mahtavat supervoimat mukana menossa, ei hän väistämättömiltä menetyksiltä säästy. Nämä menetykset taas motivoivat poikaa kasvamaan ihmisenä ja hahmottamaan sen, mikä elämässä on tärkeintä. Norman taas käyttää omaa vihreää seerumiaan kostaakseen häntä empineelle johtoportaalle ja armeijan kenraaleille. Kun nämä kaksi luonnonoikkua vihdoin kohtaavat toisensa, tulee heidän välilleen moraalinen välienselvittely.
Vaikka tämä elokuva onkin poikkeuksellisen traditionaalinen ja suoraviivainen kokonaisuus alusta loppuun asti, toimivat siinä tärkeimmät seikat ja yksityiskohdat erityisen hyvin. Ei ainoastaan, että New York tuntuu omalta muuntautuvalta hahmoltaan, mutta sitä täydentävät tuntemattomat ja nimettömät hahmot tuovat aivan oman mukaansatempaavan tunnelman eriävien persoonallisuuksiensa kanssa. Protagonistin ja antagonistin ympäröimät hahmot pelaavat suuren roolin molempien tarinakaarissa. Vaikka hahmojen luoma ympyrä onkin suhteellisen pieni ja eskaloituminen tapahtuukin hyvin tutussa ympäristössä, luo asetelma paljon hyvin mielenkiintoisia tilanteita pitkin elokuvaa.
Aikuistumisen ja vastuullisuuden lisäksi elokuva käsittelee rakkautta ja sen monimutkaisuutta. Tobey Maguiren esittämä Peter Parker, James Francon esittämä Harry Osborn ja Kirsten Dunstin esittämä Mary Jane Watson pyörittävät yhdessä nimittäin aika epätavanomaista ja räjähdysherkkää kolmiodraamaa. Vaikka kaikki näyttävätkin hyväksyvän kaveriporukan sisällä tapahtuvia muutoksia, herättää se hahmoissa paljon erilasia tunteita, jotka alkavatkin viemään heidän tarinakaariaan omille teille. Silmiemme edessä avautuva maailma alkaa toden teolla syventymään astetta varteenotettavammaksi, mitä pidemmälle tarinassa etenemme ja kiitos kuuluu elokuvan mukaansatempaavalle luonteelle, joka imaisee katsojan kuin katsojan helposti mukaansa.
Jos jotain elokuvasta täytyy erikoista nostaa esille, niin nostaisin ehdottomasti hyvin ailahtelevan tasoisen roolituksen tarjottimelle. Vaikka Tobey Maguire tekee työnsä hyvin Peter Parkerin Hämähäkkimiehenä ja Willem Dafoe tuntuu olevan kuin luotu Norman Osbornen Vihreän Menninkäisen rooliin, jotkut näyttelijävalinnat todellakin pistävät ihmetyttämään. Puhumattakaan Shan Omar Hueyn esittämästä poikkeuksellisen nuoresta biologian opettajasta, kaikki oppilaat tuntuvat olevan häiritsevän yli-ikäisiä rooleihinsa. Se korostuu vielä sillä, että he tuntuvat käyttäytyvän sopimattoman lapsellisesti, vaikka näyttävät poikkeuksellisen vanhoilta yläkoulun opiskelijoiksi.
Elokuvan toinen täydellinen nappiroolitus menee taas J. K. Simmonsin nimiin, joka on kuin ilmetty J. Jonah Jameson. Ei ainoastaan, että mies muistuttaa hahmoa kaikin mahdollisin tavoin, mutta hänen hyperaktiivinen luonteensa tuo aivan omanlaisen lisukkeen kohtaukseen kuin kohtaukseen. Vaikka elokuva onkin jo melkein kahden vuosikymmenen vanha tuotos, tuntuu se kestävän hyvin aikaa etenkin rakenteellisesta ja tarinallisesta näkökulmasta katsottuna. Efektityöskentely on toki asia erikseen, sillä tietokonegrafiikat eivät tuolloin olleet kovin kummoisella tasolla, kun verrataan esimerkiksi nykyaikaan. Niiden vajaavaisuuksia pyritään kuitenkin vakuuttavasti maskeeraamaan pimeämmällä valaistuksella ja muilla käytännöllisillä ratkaisuilla.
Spider-Man - Hämähäkkimies on kieltämättä poikkeuksellisen miellyttävä elokuva kaiken kaikkiaan. Vaikka Sam Raimin kädenjälki näkyykin teknisessä toteutuksessa hyvin vahvasti, tuo se elokuvaan astetta aistikkaamman ja sarjakuvamaisemman tuntuman. Elokuva tuntuu kuin sarjakuvalta konsanaan, mikä taas vahvistaa ja korostaa sen yksinkertaista sanomaa. Tarina toimii hyvin suoraviivaisena, mutta mukaansatempaavana kokemuksena, joka pitää sisällään paljon merkityksellisiä opetuksia, moniulotteisia hahmoja, upeaa visuaalista adaptoimista ja naurettavan juustoisia hetkiä. Vaikka elokuva ei välttämättä nykystandardeihin ylläkään vanhanaikaisen lähestymistapansa vuoksi, pysyy se yhdessä Blade- ja X-Men -elokuvien kanssa vaikutusvaltaisimpina supersankarielokuvina 2000-luvun taitteessa.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 20.9.2021
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti