Saw IV (2007) - arvostelu



Ohjaus: Darren Lynn Bousman
Pääosissa: Costas Mandylor, Lyrq Bent, Tobin Bell,
Scott Patterson, Betsy Russell, Athena Karkanis, Louis Ferreira,
Donnie Wahlberg, Angus Macfadyen, Shawnee Smith
Genre: Kauhu, Mysteeri
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

On aika palata veren ja suolenpätkien täyttämän elokuvasarjan pariin, kun vuoroon astelee Saw-sarjan neljäs osa Saw IV. Elokuvasarjan taso on laskenut pikkuhiljaa osa osalta vääjäämättömästi kohti syvintä pohjaa, joten odotukseni kolmatta jatko-osaa kohtaan olivat täysin nollassa. Elokuvan ohjauksesta vastasi jälleen kerran kahdesta aiemmasta osasta vastannut Darren Lynn Bousman, joka on nostanut kiinnostavia ideoita pöydälle elokuviensa aikana, vaikka itse toteutukset eivät ole olleet yhtä vakuuttavia.

Hänen apunaan toimivat sarjan kehittäneet ja aloittaneet apulaisohjaajina toimivat James Wan ja Leigh Whannell, jotka varmistivat sen, että Darren Lynn Bousman pysyisi tarinakokonaisuutensa ja tunnelmansa kanssa uskollisena alkuperäiselle lähestymistavalle. On kiinnostavaa nähdä myös, mihin tarinaa lähdettäisiin seuraavaksi eskaloimaan, sillä edeltävä osa jätti konseptin täysin auki jatkoa ajatellen. Nyt onkin sitten aika nähdä, että onko elokuvasarja jo toivotun vierailuaikansa täyttänyt vai onko konseptilla vielä jotain omaperäistä annettavanaan?


Jigsaw'na tunnettu John Kramer ja hänen apurinsa Amanda Young ovat kuolleet. Miehen ruumiinavauksen myötä etsivä Mark Hoffmanille selviää, etteivät vainajan sadistiset pelit ja loukut lopu hänen kuoltuaan - vaan että pelit ovat vasta alkamaisillaan. Etsivä Allison Kerryn ruumis löydetään roikkumasta hylätyltä tontilta sisälmykset valuneena lattialle ja FBI liittyy mukaan tutkimaan paisuvaksi trendiksi muuttuvaa murhaleikkiä. Tutkiessaan todisteita etsivä Hoffman siepataan ja tämä joutuu itse peliin syötiksi. FBI-agentit Peter Strahm ja Lindsey Perez ottavat täten tutkinnasta kopin ja lähtevät selvittämään uuden sukupolven Jigsaw-tappajan identiteettiä.
 
Saw IV on hyvin ristiriitainen elokuva kaiken kaikkiaan. Ei ainoastaan, että se pyrkii parhaansa mukaan pysymään uskollisena alkuperäiselle visiolle ja lähestymistavalle, mutta samaan aikaan ohjaaja lähtee rohkeasti kokeilemaan jotain uutta ja mielenkiintoista. Nyt kun Tobin Bellin esittämä John Kramer on kuollut, oli kiehtovaa nähdä, mihin suuntaan konseptia lähettäisiin venyttämään. Sen voin sanoa heti alkuun, että vaikka idean tasolla elokuvan perimmäinen ajatus onkin toimiva, sen kiirehditty olemus saa kokonaisuuden näyttämään enemmänkin ikävältä hutilyönniltä kuin kehitykseltä.
 

Elokuvassa on edeltäjäänsä verrattuna paljon enemmän liikkuvia osia ja muuttujia, jotka ylittävät ajoittain kaiken ymmärryksen sekä loogisesta, että maalaisjärjellisestä näkökulmasta katsottuna. Ei ainoastaan, että elokuvassa on valtavasti keskinkertaisia hahmoja, mutta emme oikein saa yhdestäkään heistä kunnollista otetta välittääksemme mistään näytöllä tapahtuvasta. Jokainen käsiteltävä hahmo on sen verran pinnallinen ja luotaantyöntävä tapaus, ettei ohjaaja onnistu välittämään heidän koettelemustensa kehittämiä tunteita millään tavalla näytön toiselle puolelle katsojan vastaanotettavaksi.

Tarina koostuu yhdestä suuremmasta kokonaisuudesta ja monesta pienemmästä kaaresta, joita pyritään yhdistelemään aktiivisesti isompaan kokonaiskuvaan mukaan. Elokuvan ongelmana on kuitenkin sen ylianalysoiva luonne, joka lähtee jo hiukan lapasesta. Vaikka paperilla nämä suuret tarinankerronnalliset solmut ja risteävät tapahtumaketjut ovatkin hyvin mielenkiintoisia ja efektiivisiä, ei ohjaaja Darren Lynn Bousman onnistu kuitenkaan jouhevasti niitä muovailemaan yhdeksi tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.


Seuraamme elokuvassa, kuinka etsivä Daniel Riggs alkaa kadottamaan otettaan elämästään huolestuttavan nopealla tavalla. Hänen kollegansa joko katoavat jäljettömiin tai he menettävät henkensä graafisella tavalla Jigsaw'n ansojen käsittelyssä. Joutuessaan itse pelin keskipisteeksi, miehen täytyy kohdata oma pakkomielteensä ja oppia huomaamaan myös vastakkaisia näkökulmia ymmärtääkseen tilanteiden moraalisen analysoimisen hankaluutta.

John Kramerin kuoltua pois, tarinaan liitetään miehen ex-vaimo Jill Tuck, jota kuulustellaan painostavasti elokuvan aikana FBI-agenttien toimesta. Nainen paljastaa lisää tietoa ja taustaa ex-miehestään, joiden avulla taas pohjustetaan lisää itse Jigsaw'n syntyä ja hänen radikaalisten toimien alkuperäiset motiivit. Pääsemme syvälle Johnin sadistisen mielen uumeniin, joka tarjoaakin paljon inhimillisemmän ytimen kuin mitä siltä päällepäin voisi odottaakaan.


Hänen ideologiansa on hyvin mielenkiintoinen ja kiehtova myös psykologisesta näkökulmasta katsottuna. Onko hänen toimintansa ollut alusta asti väärin vai onko siinä sittenkin ollut jonkin verran myös perää? Keskittyminen poukkoilee jatkuvasti tarinakaaresta toiseen vailla järkevää ajoitusta ja tasapainoa, minkä vuoksi katsojan on hyvin vaikea saada kiinni mistään tapahtumista tai sen sisältämistä hahmoista. Isompi ei ole aina parempi ja se pätee tässä tapauksessa erityisen hyvin.

Seuraamme tätä massiivista viritystä, jonka aikana lukuisat rattaat yrittävät pyöriä samaan aikaan pitääkseen kokonaisuuden elossa kyhäten samalla jotain poikkeuksellisen yllättävää katsojalle koettavaksi. Elokuvassa viitataan uuteen Jigsaw-apuriin hyvin nopealla ja hienovaraisella tavalla, joka saattaa mennä monelta katsojalta ensimmäiseltä istumalta ohi. Kun sen huomaa, asettaa se epäilykset tekijästä yllättävän korkealle ja harhaanjohtavista yrityksistä huolimatta, elokuva jää valitettavan ennalta-arvattavaksi.


Valitettavasti kun lukuisat suuret ideat ylittävät toteutuksen mahdollisuudet, tulee lopputuloksesta väkisinkin väännetty pannukakku, jonka mahtaileva luonne vain naurattaa itseironisen tiedostamattomuutensa vuoksi. Siteet aiempiin osiin ovat kyllä vahvat ja tarkasti suunniteltuja, mutta kun konseptin pohja rupeaa pettämään jo pikkuhiljaa alta ja rakoileminen kasvaa entisestään, on hyvin vaikeaa nähdä sarjan etenevän vielä järkevästi eteenpäin näin tulevaisuutta ajatellen. Jos joitain yksittäisiä positiivisia seikkoja on elokuvasta mainittava, niin mainitsisin esimerkiksi sen, että visuaalisesti elokuva seuraa aiempien osien tyyliä uskollisesti alusta loppuun asti.

Se tuttu likaisuus ja kuvottavuus paistaa vihertävästä väripaletista läpi luoden hyvin epämiellyttävän ympäristön ja tunnelman katsojan koettavaksi. Elokuvan aikana tehdyt ''liukuvat leikkaukset'' toimivat mielettömän hienosti ja ne osaavat jopa yllättää sulavuudellaan, vaikka kontekstin puolesta ne olisivatkin monessa kohtaa jokseenkin epäkäytännöllisiä. Elokuva on myös hyvin nopeatempoinen, minkä vuoksi sen katsominen ei onneksi kerkeä katsojaa turruttamaan. Ongelmia siinä kuitenkin on ja lukuisia, mutta ymmärrän täysin, jos katsoja ei anna niiden haitata, sillä onhan elokuvasarjan pitkäjänteisyys mielenkiintoista seurattavaa, vaikka logiikka katoaakin jossain vaiheessa kuvasta.


Saw IV on valitettavan heikko jatko tälle laskevalle trendille, joka tähtää paljon ylemmäs kuin mihin sen rahkeet edes pystyvät yltämään. Konsepti alkaa käymään turhan monimutkaiseksi ja epäloogiseksi, eikä hahmojen massainvaasio helpota asiaa ollenkaan. Vaikka idea itsessään onkin hyvä ja kehityskelpoinen, toteutuksesta tuntuu puuttuvan tarvittavaa keskittyneisyyttä ja tasapainoa, jotta elokuva onnistuisi edes pysymään järkevästi kasassa. Näillä eväillä sanoisin, ettei Saw-elokuvasarjalla ole enää mitään järkevää tarjottavanaan kontekstinsa puolesta, sillä ensimmäisen osan muuntautuva ja nousujohteinen mysteeri on vaihdettu jatko-osien aikana tyhjänpäiväiseen reaktiopainoitteiseen kauhuun. Siirrytään kuitenkin vielä seuraavan osan pariin, sillä tarinakokonaisuus ei ole vielä alkuunkaan valmis...


Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 14.3.2020
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com

Kommentit