Naapurini Totoro | となりのトトロ (1988) - arvostelu



Ohjaus: Hayao Miyazaki
Pääosissa: Noriko Hidaka, Chika Sakamoto, Shigesato Itoi,
 Sumi Shimamoto, Tanie Kitabayashi, Hitoshi Takagi,
Toshiyuki Amagasa, Yuko Maruyama
Genre: Anime, Perhe, Fantasia
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Kun puhutaan japanilaisen Studio Ghiblin tuotannosta, puhutaan yleensä moniulotteisista ja satumaisista tarinakokonaisuuksista, johon voi kuka tahansa katsoja samaistua ja investoitua. Itselleni anime ei ole koskaan ollut osana lapsuuttani, enkä vahingossakaan tuntunut törmäävän tuotoksiin ohimennenkään, mikä harmittaa kyllä näin jälkeenpäin mietittynä. Nyt päätin kuitenkin ottaa härkää sarvista kiinni ja kokeilla onneani ylistetyn tyylilajin suhteen, ottamalla yhden Studio Ghiblin rakastetuimmista elokuvista analyysin kohteeksi - Naapurini Totoron.


Aloitin tutustumiskierrokseni animemaailmaan Makoto Shinkain ohjaaman Your Name -elokuvan muodossa, joka yllätti minut täysin varteenotettavuudellaan. Elokuva yllätti minut omaperäisellä tarinankerronnallaan ja kuvankauniilla visuaalisuudellaan, joten olin enemmän kuin kiinnostunut näkemään, mitä Shinkain esikuva Hayao Miyazaki tarjoaisi minulle Naapurini Totoron muodossa. Katsottuani sen nyt toistamiseen muutaman kuukauden sisään, uskallan lähteä analysoimaan sitä pintaa syvemmältä.

Studio Ghiblillä on tiedettävästi tapana ottaa hyvin vaativia aiheita pöydälle ja asetella niitä satumaisiin tarinakokonaisuuksiin, joihin kuka tahansa voi samaistua edes jollain tasolla. Tämän elokuvan tapauksessa ohjaaja uppoutuu lapsuuteen ja lapsen satumaisen mielikuvitukselliseen näkökulmaan vaativan elämäntapahtuman kurkistaessa kulman takana. Ajankohta sijoittuu aikaan ennen edistynyttä teknologiaa, jolloin tiedonsiirto kulki ainoastaan alkeellisen lankapuhelimen ja kirjeiden välityksellä.


Kusakaben perhe muuttaa uuteen taloon rauhalliselle maaseudulle, päästäkseen lähemmäs äitiä, Yasukoa, joka kamppailee vakavan sairauden kanssa sairaalassa. Perheen nuorimmat Satsuki ja Mei ovat hyvin innoissaan muutosta ja toiveikkaana odottavat äitinsä paluuta. He alkavat vapaa-ajallaan uteliaisuudessaan tutkiskelemaan kotikylänsä tarjoamia mahdollisuuksia, kunnes yllättäen Mei törmää hyvin epätavallisiin karvaturreihin, jotka johdattavat hänet uskomattoman löydön äärelle.

Elokuva on siitä erikoinen tapaus kaiken kaikkiaan, että vaikka alussa katsojalla ei olisikaan minkäänlaista käsitystä siitä, mitä tarina käsittelisi ja mihin se seuraavaksi suuntaisi, se tarraa katsojastaan kiinni moitteettomasti mukaansatempaavalla ja hyvin lämminhenkisellä tarinallaan. Elokuva kuvaa lasten viattomuutta ja haurautta monella tapaa. Ei ainoastaan, että onnistumme uppoutumaan tähän taianomaiseen maailmaan lapsen näkökulmasta katsottuna, mutta näemme myös sen, kuinka sisarukset joutuvat käsittelemään elämän vaativia haasteita ja aiheita niiden yllättäessä puskista.


Satsuki on huolehtivainen isosisko, joka toimii perheen äitihahmona Yasukon ollessa sairaalassa. Mei taas on hiukan villimpi tapaus, joka massiivisen uteliaisuutensa vuoksi haluaa aina tietää kaiken kaikesta ja löytääkin aina jotain merkillistä mistä vain tilanteesta. Lapset alkavat näkemään taianomaisia olentoja, joista vanhemmat kertovat heille satuja ja kansantaruja. Elokuvan aikana pohdiskelemme, että mistä nämä olennot ovat peräisin alunperin ja mikä toimenkuva heillä on tässä tilanteessa. Tiedämme, että pinnan alla piilevät syvällisemmät vastaukset, mutta emme pitkään aikaan osaa sanoa, mihin tutkimusretki lopulta johtaakaan.

Satsukin ja Mein kemia vastaa oikean elämän sisarsuhdetta, minkä vuoksi heihin on niin helppo samaistua ja investoitua emotionalisella tasolla. Läheisyys ja rakkaus paistaa sisarusten tekemisestä ja heidän välilleen on vaikeaa löytää mitään esteeksi, vakka ajoittain he luonnollisesti ottavatkin yhteen keskenään. Vaikka hahmoihin pystyykin investoitumaan moitteettomasti ja tarina saa erinomaisen otteen katsojastaan, elokuva nojaa koko painollaan katsojan filosofisen analysoimisen kyvykkyyteen, jota kaikilta ei luonnollisesti voi vaatia. Sen vuoksi elokuva on kuin avoin kirja täynnä lukuisia tulkintamahdollisuuksia.


Naapurini Totoro operoi niin monella eri tasolla ja ulottuvuudella, mikä varmistaa sen, että kaikenikäiset katsojat voivat löytää jotain syvällistä ja samaistuttavaa tarinan rivien välistä. Aikuisen näkökulmasta koettuna on pakko kyllä sanoa, että elokuva saa vanhemmankin katsojan tuntemaan itsensä taas lapseksi sitä katsoessa. Sitä tuntuu innostuvan pienemmistäkin yksityiskohdista, kun seuraamme oman uteliaisuutemme vankeina päähahmojen tapahtumarikasta arkea. Elokuva osaa olla hyvin lämminhenkinen. Ei ainoastaan, että se lämmittää mieltä hassuilla kohtauksillaan, mutta se saa katsojan myös jatkuvasti hymyilemään lapsellisuudellaan.

Teos ottaa kantaa moniin vaativiin aiheisiin ja teemoihin, mutta mikä jäi ehdottomasti jälkeenpäin kaivelemaan mieltä, oli lasten suhtautuminen vastoinkäymisiin ja potentiaaliseen kuolemaan. Vaikka perheen tilanne onkin raskas äidin sairastaessa, lapset yrittävät parhaansa mukaan olla mahdollisimman onnellisia ja positiivisia hetkessä kuin hetkessä. Vaikka elokuva vaikuttaakin olevan dramaattisen pohjasävyn alaisuudessakin hyvin lämminhenkinen ja täynnä iloa, sen todellinen luonne yllättää musertavalla loppukäänteellään, joka nostattaa varmasti selkäkarvat pystyyn, jos sen tulkitsee toisella tavalla.


Henkimaailma ja sen tärkeys ihmisille tuodaan elokuvassa esille hyvin näkyvällä tavalla. Se on myös hyvin suuressa roolissa elokuvan ymmärtämisen kannalta. Totoro on olento, jota pidetään ikään kuin metsänhenkenä, joka auttaa etenkin lapsia pääsemään yli vaikeista ajoista. Siitä huolimatta on kuitenkin kiehtovaa huomata, että leikkisää Totoroa voi analysoida elokuvassa joko suojelusenkelinä tai kuoleman saattajana, mikä on hyvin kiehtova ajatus itsessäänkin. Totoro auttaa Satsukoa ja Meitä pääsemään yli vakeista ajoista äidin ollessa sairasvuoteella ja isän työskennellessä jatkuvasti. Olento ilmestyy tyttöjen luo jakamaan leikkimielisyyttään silloin, kun heitä pelottaa tai he joutuvat stressaavaan tilanteeseen.

Naapurini Totoro on ehdottomasti sekä tarinallinen, että visuaalinen mestariteos, joka onnistuu kertomaan hyvin moniuloitteisen tarinan lapsuudesta ja vakavien sattumusten vaikutuksesta. Elokuva vangitsee vakuuttavasti lapsen elämää kummastelevan uteliaisuuden ja mielikuvituksellisuuden näytölle. Konsepti tarjoaa erittäin syvällisiä teemoja katsojan käsiteltäväksi ja pistää katsojan kuin katsojan pohdiskelemaan elämän suuria kysymyksiä, seuratessamme tyttöjen uskomattoman satumaista aikaa uudessa kotikylässä.


Vaikka asetelma ja tarinan kulku ei mukaile niitä ollenkaan, huomasin elokuvassa muutaman hyvin selkeän viittauksen ja yhtäläisyyden maailmankuuluihin satuihin. Visuaalisesti elokuva on erittäin miellyttävää katsottavaa. On upeaa seurata kuinka yksityiskohtaista ja tarkkaa työtä tekijät ovat tehneet herättääkseen tämän taianomaisen maailman eloon katsojan vastaanottamaksi. Nämä ovat juuri sellaisia elokuvia, joita pystyy katsomaan jatkuvasti uudestaan ja uudestaan, eivätkä ne koskaan tunnu pitkästyttävän. Odotukseni muihin Studio Ghiblin elokuviin nousee nousemistaan, enkä malta päästä käsiksi muihin nimikkeisiin. Yltääkö yksikään teos enää tämä tasolle?


Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 15.5.2020
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com

Kommentit