Maleficent 2: Pahan valtiatar | Maleficent: Mistress of Evil (2019) - arvostelu



Ohjaus: Joachim Rønning
Pääosissa: Angelina Jolie, Elle Fanning,
Michelle Pfeiffer, Harris Dickinson, Ed Skrein,
Chiwetel Ejiofor, Sam Riley
Genre: Fantasia, Seikkailu, Perhe
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Kieltämättä ihmettelin jonkin aikaa, kun sain kuulla Pahattaren saavan jatko-osan. Ensimmäinen elokuva oli täynnä potentiaalia ja innovatiivisuutta, joka ei saanut konseptiaan kuitenkaan puhkeamaan kukkaan kaikesta hyvästä huolimatta. Siinä oli tosin myös tarina, joka sai selkeän päätöksensä ja juuri tämän vuoksi jatko-osa tuntui perimmiltään tarkoituksettomalta konseptin venytykseltä. Olin kuitenkin näistä ristiriitaisista ajatuksista huolimatta kiinnostunut näkemään, että mitä tekijät ovat yrittäneet saada aikaiseksi jatko-osalla.

Menimme Elokuvan taikaa -arvostelusivua pyörittävän ystäväni kanssa katsomaan kyseistä elokuvaa ja molemmilla oli erittäin alhaiset odotukset sitä kohtaan, sillä edes markkinointimateriaali ei vaikuttanut mitenkään ihmeelliseltä tai mukaansatempaavalta. Pidin itse ainakin sormia ristissä sille, että elokuva voisi mahdollisesti yllättää positiivisesti, mutta en kuitenkaan antanut sille liikaa toivoa suuremman pettymyksen välttämiseksi. Oliko elokuva lopulta olemassaolonsa arvoinen investointi?


Valitettavasti joudun toteamaan heti alkuun, että ei - ei ollut. Vaikka Maleficent 2: Pahan valtiatar onkin noin puoli tuntia pidempi teos kuin edeltäjänsä, samat rakenteelliset ongelmat seurasivat vääjäämättömästi perässä. Se ei johtunut siitä, että elokuva ei olisi yrittänyt tuoda jotain uutta ja kiinnostavaa ensimmäisen elokuvan pohjalta, vaan pikemminkin siinä seurattiin hyvin pitkälti samoja tarinan piirteitä kuin edellisessä osassa puettuna värikkääsempään ja lapsiystävällisempään kuoreen.

Elokuvalla tuntuu olevan tasaisempi tahditus, mutta se ahdataan jälleen kerran täyteen ideoita ja mahdollisia tarinakaaria, joita ei koskaan kuitenkaan onnistuta pinnallista käsittelyä enempää käsittelemään syvemmältä. Tämän vuoksi se pursuaakin jälleen kerran reunojensa yli pidemmässäkin muodossaan. Minkä tahansa jatko-osan lailla elokuva käsittelee vakavempia teemoja ja suuremmassa mittakaavassa, mutta se istutetaan hieman erikoiseen pakettiin, joka ei edelleenkään pysty hengittävää tarpeeksi vapaasti saadakseen tarinalliset elementtinsä järjestykseen.


Ensimmäisen elokuvan jäljiltä Pahatar ei ole parantanut omaa asemaansa muiden silmissä ollenkaan, sillä Moorsin ympäröivillä kuningaskunnilla edelleen tarinoidaan ja pelotellaan pahuuden valtiattaren hirveydellä. Samaan aikaan Ulsteadin kuningaskunnan prinssi Philip kosii Auroraa, joka ilahtuu ja suostuu tämän pyyntöön. Pahattaren ollessa erittäin närkästynyt tosirakkauden konseptista ei innostu tästä päätöksestä, mutta suostuu kuitenkin lopulta uuden tyttärensä puolesta hyväksymään ja mukautumaan tilanteeseen.

Ajatus Ulsteadin ja Moorsin sopusointuisesta yhteiselosta ymmärrettävästikin huolestuttaa pahuuden valtiatarta aiempien kokemusten valossa ja tämän vuoksi varautuneisuus onkin läsnä koko ajan. Ulsteadin kuningaspari John ja Ingrith ottavat vastapuolen ilolla vastaan, mutta hyvin nopeasti selviääkin, että kaikki jauhot eivät ole pussissa puhtaita. Kaikkien muodollisuuksien pinnan alla lymyää massiivinen konflikti, jonka avulla tämä vastakkainasettelu sitten muodostetaankin.


Michelle Pfeifferin esittämä kuningatar Ingrith ei nimittäin ole liikenteessä kovin suvaitsevaisin motiivein, vaan pitkävihainen vaino ajaa hänet riskialttiisiin toimenpiteihin, joka sitten aiheuttaakin tilanteen radikaaliin eskaloitumiseen ja väkinäiset vastoinkäymiset ajavat hahmot vastakkaisiin kulmiin. Ideana pitkävihainen vastakkainasettelu on loppujen lopuksi hieman laiska perimmiltään, sillä kuningatar Ingrithin motiivit perustuvat vain huhuihin ja tarinoihin, jotka ovat jo muuttuneet ajan kanssa. Hänellä on selkeästi omat ongelmansa ja oletuksensa Pahattaresta, mikä ajaakin hänet sitten sortamaan tätä omalle petolliselle tielleen.

Yllättävää kyllä, että nimikkohahmon tarina jää kaikesta vastakkainasettelusta huolimatta vääjäämättömästi taka-alalle, vaikka onkin elokuvan kiinnostavinta antia. Pahattarella on tämän elokuvan aikana täysin samanlainen tarinakaari ja kasvu, joka jättää katsojan hieraisemaan päätään. Ei sillä, etteikö se olisi toimivaa tarinaa edistävänä elementtinä, vaan koska se ottaa käytännössä askelia taaksepäin saadakseen oman tarinansa käynnistymään. Teos keskittyy jälleen kerran kahden rodun välisiin suhtautumisiin ja kamppailuihin kuten edeltäjänsäkin, mikä ei enää tunnu siinä vaiheessa ollenkaan uudelta tai oikeastaan edes uskottavaltakaan jossain määrin ottaen huomioon mihin jäimme tuolloin.


Se ajatus takaraivoon ujutettuna, elokuva on ehdottomasti paljon valoisampi ja komediapainoitteisempi kuin edeltäjänsä, enkä oikein osaa sanoa, että onko se välttämättä ihan hyvä juttu tässä tapauksessa. Kyllä tämä veikeys ja positiivisuus idealtaan kuvastaa tilanteen rauhoittumista ja itse pahuuden valtiattaren hyvyyden puhkeamista kukkaan ensimmäisen elokuvan jäljiltä, mutta se ei tunnu sopivan ihan muottiinsa, kun lähdetään tarinassa eskaloitumaan yhä enemmän ja enemmän ''vakavemmalle'' puolelle. Laiskoja vitsejä yritetään puskea kurkusta alas ja koska niiden laatu on hyvin alkeellista ja heikkoa, sitä vaan tuntuu katsojana penkissään vajoavan yhä syvemmälle ja syvemmälle sen uumeniin.

Tuotannollisesti teos tähtää ylemmäs ja paljon tasaisemmalla onnistumisprosentilla. Visuaalinen ilme on oikeasti ihan miellyttävän silmää hivelevää suorittamista kaiken kaikkiaan, joka osaa ajoittain yllättää hienoilla ideoillaan. Kunpa elokuvan tarinakin olisi tehty yhtä tunnollisesti ja järkevästi. Efektit ovat paljon suurempia ja mahtipontisempia ja se näkyy. Väreillä leikitellään ja satumaisuudella maalataan, mutta se ei kuitenkaan ole mielestäni tarpeeksi elokuvan onnistumiseen.


Maleficent 2: Pahan valtiatar on yllättävänkin geneerinen ja kaavamainen elokuva, joka puskee häpeilemättä ''disneymäistä'' rakennettaan ja ennalta-arvattavuuttaan. Lapsille tämä tulee olemaan varmasti mieletön kokemus kaikkien efekteiden ja visuaalisten antien valossa, mutta kokeneempana katsojana saattaa hieman ihmetellä elokuvan etenemistä ja vajaavaisuutta kaikista materiaaleistaan ja teemoistaan huolimatta. Elokuva ei ennakkoon vaikuttanut olevan kovin tarpeellinen, eikä kyllä jälkeenpäinkään tunnu ollenkaan tarpeelliselta. Niin paljon kontekstia, mutta hyvin vähän ideaa mitä sillä kannattaisi tehdä.


Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 15.10.2019
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com

Kommentit

  1. Olen hämmästynyt mielipiteestäsi. En ole kanssasi yhtään samaa mieltä. Pidin elokuvasta valtavan paljon ja se oli jopa melkein parempi kuin edeltäjänsä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti