Ohjaus: Stanley Kubrick
Pääosissa: Malcolm McDowell, Patrick Magee, Michael Bates,
Warren Clarke, John Clive, Adrienne Corri,
Carl Duering, Paul Farrell
Warren Clarke, John Clive, Adrienne Corri,
Carl Duering, Paul Farrell
Genre: Rikos, Draama, Scifi
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Stanley Kubricikista puhuttaessa, minulle tulee mieleen erittäin surrealistinen visionääri, joka muovaa aina miljööstään ja tarinastaan yllättävän tuttavallisen katsojalle etenkin pinnallisella tasolla. Samalla hän kuitenkin onnistuu lähestymään monia ajatuksia herättäviä, sekä ajattomia teemoja ja ideoita hyvin erityisestä näkökulmasta katsottuna. En ole kovin montaa herran tuotosta nähnyt lukuunottamatta Hohtoa ja 2001: Avaruusseikkailua, mutta niiden kahden teoksen perusteella voin ihan varmuudella sanoa, että kyseisellä herralla on selkeästi kyky tuoda esille hyvin syvällisiä ja filosofisia teemoja näytölle ja mitä eriskummallisin, sekä monitulkinnallisin tavoin.
Kellopeliappelsiinin tapauksessa en odottanut missään nimessä vähempää kokonaisuudessaan, mutta olin kuitenkin hieman varautuneempi, sillä itse konsepti ja aihealue ei tuntunut olevan ihan minua varten sovellettu alkuunkaan. Olin kuitenkin joka tapauksessa hyvin toiveikas sen suhteen, että elokuva onnistuisi yllättämään surrealistisuudellaan ja varteenotettavuudellaan, jos ei sen ihmeellisemmin. Elokuva perustuu Anthony Burgessin samannimiseen kirjaan, joka käyttää häiritseviä ja väkivaltaisia mielikuvia kommentoidakseen psykiatriaa, nuorten rikollisuutta ja muita sosiaalisia, poliittisia, sekä taloudellisia teemoja lähitulevaisuuden dystopiamaisessa Britanniassa.
Päähahmomme Alex on väärälle polulle poikkelehtinut nuori mies, jonka rikollista taipumusta yritetään lähteä muuttamaan ja muuttamaan häntä itseään yhteiskunnalle sopivammaksi yllättävien käänteiden ja koettelemusten siivittämänä. Hän on erittäin häiriintynyt ja väkivaltaiselle käytökselle taipuva sivistynyt jengirikollinen. Katsojana häneen ei mielellään samaistu millään tavalla alkuun, mutta elokuvan aikana meille avautuukin se, että Alex saattaisi ehkä olla jopa se inhimillisin ja samaistuttavin hahmo kaikista tarjolla olevista vaihtoehdoista.
Vaikka elokuva onkin häiriintynyt ja mielipuolinen, se jollain tapaa kuitenkin onnistuu vangitsemaan katsojansa hypnoottisen omaperäisellä tarinankerronnallaan ja hyvin uskottavan epäuskottavalla asetelmallaan. Elokuva käsittelee väkivaltaa, seksiä, yhteiskunnan varjopuolia, sekä erittäin häiriintyneitä teemoja, joilla kurkotetaan inhottavissa korkeuksissa etenevää vuoristoratamaista matkaa, joka saa katsojan pahoinvoivaksi hyvin efektiivisin tavoin nostaen erittäin väkeviä ja moraalisesti ristiriitaisia teemoja pöydälle inhimillisyydestä, sekä hyvän ja pahan erottelusta.
Mitä on hyvyys? Onko vapaa tahto ja valinnan vapaus oikeasti vain uhka primitiivisellä tavalla toimivalle yhteiskunnalle? Onko parempi olla omasta tahdostaan paha vai itsestään vieraantunut ja muiden manipuloinnin mukainen hyvä? Yhteiskunnan hylkiöt eivät suurimmaksi osaksi oikeassa elämässä väkisinkään sopeudu takaisin jo muuttuneeseen ympäristöön, vaikka mitä korjauksia ja muutoksia tehtäisiinkin heille omasta tahdosta tai vastoin sitä. Kun ihminen on tietyllä tavalla joko kasvatettu tai muovattu ajan kanssa tiettyyn muottiin, on lähes mahdotonta päästä eroon näistä tottumuksistaan kokonaan sortumatta samoihin virheisiin ja tekoihin aina silloin tällöin.
Alex nähdään alusta asti yhteiskunnassa pahana ihmisenä, jota hän ehdottomasti myös onkin, mutta nämä itseään hyviksi ihmisiksi kutsuvat vallanpitäjät ja virkamiehet, eivät tuo sitä inhimillisyyden parempaa laitaa itsekään yhtään sen paremmin esille toimiensa valossa. Elokuvassa ei nimittäin esiinny yhtään hyvää ihmistä. Kaikilla tuntuu olevan oma egoistinen ajattelutapa elämässään, jota he yrittävät noudattaa tarkasti, pitäen sitä aina ainoana ja oikeana ajattelutapana.
Kun tämä taas yrittää muovautua toisen ajttelutavan mukaisesti, jotta oma asema yhteiskunnassa voisi parantua, se ei kuitenkaan yleensä takaa sitä, että yhteiskunta huolisi hylkiötä omakseen, vaikka tämä olisi kuinka malliesimerkki tälle tietylle ajattelutavalle. Rikollisvastaiset toimet saattavat tässä surrealistisessa maailmassa olla niin korkeatasoisia radikaalisuudensa puolesta, että niiden etiikkaa kyseenalaistaa katsojana pitkin elokuvaa yhtä paljon, kuin itse rikollisten tekemiä epäinhimillisiä tekoja, näiden tehdessä yhtä hirvittäviä asioita muille vain oman hyvän puolesta.
Elokuvan miljöö on hyvin erityislaatuinen itsessäänkin. 1970-luvun näkökulmasta katsottuna dystopisessa tulevaisuudessa tätä ympäristöä ei ole koskaan elokuvan aikana kunnolla nimetty miksikään tietyksi paikkakunnaksi tai avattu, että missä päin maailmaa se saattaisi tapahtua lukuunottamatta brittiläistä aksenttia tietenkään. Tuota seikkaa ei vain koskaan noteerattu elokuvan aikana, mikä on kiehtovaa itsessäänkin, sillä sitä tietoa emme tarvitse lopulta mihinkään.
Sillä ei ole muutenkaan mitään merkitystä, sillä elokuva käsittelee tätä moniuloitteista ja syväluotaavaa yhteiskunnallista teemaa yleisestä näkökulmasta katsoen katsomatta maarajojen erotteluihin. Tämä maailma osaa olla myös hyvin etäinen, kun vertaamme sitä omaamme, mikä pitää kyllä huolen siitä, että katsoja pystyy selkeästi erottelemaan sen radikaalin ja epäuskottavan uskottavan konseptin oikeasta elämästä. Maailma on jokseenkin tutun oloinen pinnallisesti analysoituna, mutta epäuskottavan irvokas, sekä inhottava luonteeltaan ja tyyliltään sisimmässään.
Sekä visuaalisesta, että tarinallisesta näkökulmasta katsoen elokuvan tarina osuu monesti samoihin painopisteisiin saadakseen kokonaisuuden miellyttävästi käsittelemään konfliktien kaksisuuntaista olemusta. Joistain katsojista se saattaa tuntua vain toistuvalta tökkimiseltä, mutta näiden toistuvien seikkojen tuoma takaisinmaksu on kuitenkin sillä tavalla hyvin nerokkaasti rakennettu ja luotu kokonaisuus kaiken kaikkiaan, että sitä ei voi muuta kuin ihailla sivusta.
Visuaaliset yksityiskohdat muuttuvat elokuvan aikana hyvin symbolistisista kuvista erilaisiin tunteisin, sekä olotiloihin, joiden avulla yleensä myös suoraan viitataan hahmojen mielenterveyteen. Kuvaustekniikoilla koitetaan myös paljon kuvailla monia tarinallisia yksityiskohtia kuvasuhteista linssivalintoihin ja niin edelleen. Jotkut keskitetyt tarkennukset ja silmiinpistävät laajakulmat kuvastavat monesti sekä hahmojen persoonallisuutta, että moraalin monitasoisuutta tilanteessa kuin tilanteessa.
Dialogi on upean hienovaraisesti rakennettu ja tyylitelty vanhanaikaisella muotilla ja sen omaperäinen toteutus tekee siitä hyvin hienostuneen oloisen ja jossain määrin kaikessa moniulottuvuudessaankin asiallisen. Ohjaaja Stanley Kubrick on tarkoituksella yrittänyt tuoda kirjan omaperäisen englannin kielen alamuodon ''nadsatin'' elokuvaan, joka pitää sisällään ihan tavallista englantia, mutta pienellä venäläisellä vivahteella lainattujen sanojen ja fraasien muodossa. Se on yllättävän hypnotisoivaa kuunneltavaa etenkin venäläisen katsojan näkökulmasta, vaikka onkin hyvin erityislaatuinen ja tuntematon käsite alkuunkin ellei ole kirjaa lukenut ennakkoon.
Kellopeliappelsiini on satiirinen, koominen, nokkela, nerokas, eriskummallinen, radikaali, metaforinen, poliittinen ja karmaiseva kokonaisuus, jonka painostava tunnelma pitää katsojan pahoinvointisena ja ikään kuin riisuttuna aseistaan koko kestonsa ajan. Se on kieroutunut satu aikuisille, jonka aikana uppoudutaan efektiivisesti väkivallan, kontrollin hävyttömän irvokkaaseen ja surrrealistiseen maailmaan, joka tarjoaa paljon enemmän kontekstia, kuin mitä päällepäin ennakkoon olettaisi. Tarina kulkee kokonaisen ympyrän, mutta ei kuitenkaan lopu samalla tavalla kuin alkaa, vaan asetelma kääntyy elokuvan aikana ikään kuin päälaelleen, jolloin yhteiskunnan suhtautuminen päähahmoomme muuttuu yllättäen hyvin radikaalisti.
Elokuva yllätti minut hyvin positiivisesti, vaikka omat pelkoni tästä kyseisestä teoksesta olivatkin ennakkoon läsnä. Vaikka se käsitteleekin hyvin häiritseviä ja painostavia teemoja, kokonaisuus vie maton alta ja säväyttää hienosti varteenotettavuudellaan. En pysty vielä sanomaan, että yltäisikö Kellopeliappelsiini Stanley Kubrickin tuotannon parhaimmaksi elokuvaksi, mutta sen voin kyllä varmuudella sanoa, että se vähintäänkin painii parhaimmiston kanssa samassa sarjassa. Tulipas tämän jälkeen varsinainen hinku päästä katsomaan lisää herran erittäin syväluotaavia ja tulkinnallisia elokuvia...
Lähteet: kansikuva ja elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti