Yesterday (2019) - arvostelu



Ohjaus: Danny Boyle
Pääosissa: Himesh Patel, Lily James, Ed Sheeran,
Kate McKinnon, Alexander Arnold, Joel Fry
Genre: Komedia, Fantasia, Musiikki
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ollakseni täysin rehellinen kanssanne en edes tiennyt tämän elokuvan olemassaolosta, kuin vasta ihan äskeittäin. Elokuvan taikaa -arvostelusivua pyörittävä ystäväni mainitsi asiasta ohimennen ja hänen kerrottuaan tarinan konseptista minulle - kiinnostuin siitä heti. Tosin, vaikka kiinnostuinkin itse ideasta ja asetelmasta, en kuitenkaan pystyisi sanomaan, että ihan vesi kielellä olisin odottanut sitä kuitenkaan. Se taas mahdollisti sen, että pystyisin aikalailla avoimin mielin lähteä seuraamaan tarinaa ja sen rakentumista. Sekä Bohemian Rhapsodyn, että Rocketmanin menestymisen vuoksi on hienoa vihdoin nähdä kuinka tämä musiikillinen lajityyppi puskee yhä enemmän elokuvia julkaistavaksi ja suhteellisen hyvällä osumaprosentilla myös. Onnistuiko Yesterday jatkamaan hittien putkea vai olivatko aiemmat nimikkeet vain yksittäisiä onnistumisia?


Jack Malik on intialaisjuuret omaava itsenäinen brittiläinen muusikko, joka kovista ponnisteluistaan huolimatta ei millään onnistu etenemään toiveurallaan pidemmälle, vaikka omaakin erityisen hyvän lauluäänen ja häntä massiivisesti ihailevan managerin Ellien tukenaan. Hän lopulta menettää pitkän uurastuksen jälkeen toivonsa laulu-uraansa vähäisen huomion ja minimaalisten mahdollisuuksiensa vuoksi, sillä se suurimmaksi osaksi on koostunut vain pienistä baari-illoista, jossa yleensä asiakkaat eivät keskity niinkään taustalla soivaan musiikkiin, vaan sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Hänen turhautumisensa ymmärtää katsojana erittäin hyvin ja siihen voi samaistua jossain määrin itsekin. Yllättäen Jackille kuitenkin tarjoutuu paikka musiikkifestivaaleilla, joka käytännössä tarkoittaisi hänelle vihdoin sitä nousujohteista kehittymistä, jota hän on pitkän aikaa haaveillut. Mahdollisuudestaan huolimatta hän huomaa soittavansa lähes tyhjälle teltalle ja päättää keikkansa jälkeen pettymyksessään lopettaa oman musiikkiuransa siihen paikkaan. Samaisena iltana kaikki kuitenkin muuttuu, kun Jack ajautuu yllättäen eriskummallisen energiakatkoksen vuoksi pyöräonnettomuuteen.


Toipumisensa jälkeen hän liittyy ystäväporukkansa kanssa istumaan päivää terassille jutellen. Kun häntä pyydetään soittamaan jotain uudella kitarallaan, Jack rupeaa soittamaan yhtä The Beatlesin tunnetuimmista kappaleista Yesterdaytä - tai niin hän ainakin luuli. Yllätyksekseen tämä saa tietää, etteivät hänen ystävänsä ole ikinä kuulleetkaan kyseisestä kappaleesta tai Liverpoolista kummunneesta tähtisikermästä koskaan, jonka jälkeen hälytyskellot alkavatkin soimaan raivokkaasti myös katsojankin näkökulmasta katsoen ja lukuisat kysymykset alkavat virtaamaan pikkuhiljaa mieliimme.

Jack tarkistaa tämän eriskummallisen väitteen autenttisuutta ja huomaakin kuuluisan ryhmän poistuneen kokonaan maailman historiasta ja ihmisten tietokannoista. Ymmärtäessään elämänsä mahdollisuuden koittaneen, hän päättää käyttää sen hyväksi esittämällä legendaarisia hittilauluja, jotka ovat yllättäen painuneet ihmisten kesken unohdusten maille. Hyvin nopeasti tämä uusi musiikillinen visionääri löytää tiensä alansa huipulle Ed Sheeranin löydettyään uuden tähdenlennon ihan sattuman kaupalla. Tämä tarjoaa Jackille oman kiertueensa lämmittelyartistin paikkaa ja siitä se tuhkimotarina sitten lähteekin eskaloitumaan isommaksi ristiriitaiseksi kokonaisuudeksi. Alkaako syyllisyys painamaan Jackiä, kun hän esittää kuuluisat kappaleet oman nimensä alla vai onko se vain typerää jättää erinomainen mahdollisuus tässä tapauksessa vain käyttämättä?


Elokuvalla on kokonaisuudessaan hyvin mukaansatempaava tarina, joka osaa viihdyttää lähes koko kestonsa ajan. Se yllättää ensiminuuteista saakka hyvin energisellä otteellaan ja pitää katsojan väkisinkin mukanaan upean tahdituksensa avulla. Kyseinen teos on kaikin tavoin hyvän mielen tuotos, joka ei ylidramatisoi draamaansa, eikä lyö yli komediansakaan puolesta pitääkseen lähes täydellistä hipovan tasapainon miellyttävästi yllä näiden kahden ääripään välillä.

Jackin hahmo on laadukkasti alustettu ja kasvatettu tapaus elokuvan aikana. Hänen yllätyksellinen ja emotionaalinen matkansa on hyvin upeasti vangittu lämminhenkisessä tarinassa, jossa hän kokee laajan menestyksensä lisäksi luonnollisesti vastoinkäymisiä painavien uhrauksien muodossa päästäkseen toivottuun asemaansa. Jackin managerina vuosia toiminut Ellie toimii erittäin hyvänä tasapainottavana tekijänä Jackin emotionaalisesti ristiriitaisessa matkassa ja sai hänestä hyvin vakuuttavastikin tunteellisemman puolen esiin. Sen avulla pystyimme itsekin investoitumaan astetta paremmin pääähahmoomme ja tämän tarinaan.
Elokuvan sivuhahmot ovat suurimmaksi osaksi asiansa ajavia, vaikka monesti toimivatkin vain hyvin ennalta-arvattavina ja stereotyyppisinä tapauksina. Jokaikinen sivuhahmo kuitenkin oman roolinsa nojalla työntää Jackiä eteenpäin väistämättömään päämääräänsä edesauttaen samalla tämän hahmon pitkäjänteistä kasvamista. Yksi hahmo saattaa vihastuttaa suurimman osan katsojista ylilyövän ja jopa jossain määrin epäuskottavan ärsyttävällä olemuksellaan.

Kyse on siis Kate McKinnonin esittämästä managerimogulista Debra Hammeristä. Uskoisin kyllä, että elokuvantekijöillä oli ehkä tarkoituskin saada katsoja ärsyyntymään ja vihaamaan kyseistä hahmoa jossain määrin, mutta jostain syystä jatkuvasti tuntuu siltä, että se on liikaa vähemmällä käytölläkin. Debra Hammeriä lukuunottamatta, muut hahmot pystyy ottamaan vakavasti koko elokuvan aikana.


Yesterday on erittäin hyvä kokonaisuus, joka osaa viihdyttää kokonaisvaltaisesti katsojaa pakottaen siinä samalla laulamaan The Beatlesin tarttuvia kappaleita ja oikeasti investoitumaan tarinan syvälliseen sisältöön ja päämäärään. Elokuvan komediapuoli toimii erittäin hyvin ja yllätyinkin hyvin positiivisesti, että se onnistui löytämään niin monia naurattamisen tapoja kierrättämättä samoja vitsejä ihan liikaa. Elokuvassa on tosin yksi tapa ja toistuva kohtaus, joka toimi myös kertatuvana tyylinä moitteettomasti.

Nämä toistuvat komediapainotteiset kohtaukset liittyvät Jackin shokeeraaviin havahtumisiin, joiden aikana hän saa tietää, että mitkä kaikki asiat ovat poistuneet ihmisten muistista alussa tapahtuvan pyöräkolarin jälkeen. Ymmärrätte varmaan edellisestä lauseesta, ettei The Beatles olekaan ainoa asia mikä on pyyhitty maailman tietoisuudesta ja se jos mikä pistää katsojat vähintäänkin hihittelemään, kun tämä saa mitä ihmeellisimmissä paikoissa tietää asiasta.


Vaikka Yesterday on miltei kokonaan aivan mielettömän upeasti tasapainotettu ja rakennettu kokonaisuus, viimeisessä kolmanneksessa tuntuu elokuvalla olevan vaikeuksia saada tarina järkevästi niputettua päätökseensä.  Se löytää kyllä sopivan ikkunansa siihen, mutta tuntuu pitkän aikaa laahaavan aivan turhaan, kun vääjäämätöntä lopetusta pitkitetään liian pitkään. Totta kai kaikki tämä pidennetty materiaali on hyvää itsessään, mutta elokuva tuntuu kärsivän siitä hieman, kun upea tahditus vain katoaa kesken kaiken, jotta elokuva saisi muutaman lisäminuutin käytettyä hyödykseen.

Musiikkipainoitteiset elokuva alkavat pikkuhiljaa tekemään tuloaan ja nostamaan tasoaan. Se, jos mikä, tuo hymyn huulille, sillä nyt käsiteltävänä olisi vaikka kuinka monta yhtyettä ja artistia, joiden musiikki on liikuttanut miljoonia ja joiden musiikin pohjalta pystyisi luomaan erityisen hyviä elokuvia. Bohemian Rhapsodyn, Rocketmanin ja Yesterdayn täysosumien jälkeen sitä olettaisi, että studiot heräisivät toimimaan lisää tämän musiikkipainoitteisen genren täyttämiseen, kun siellä olisi tarjolla vaikka mitä herkkua myös rahallisesti analysoiden. Lisää odotellessa...


Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 25.6.2019
Lähteet: kansikuva ja elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com

Kommentit