X-Men: Dark Phoenix | Dark Phoenix (2019) - arvostelu



Ohjaus: Simon Kinberg
Pääosissa: Sophie Turner, James McAvoy, Michael Fassbender,
Jennifer Lawrence, Tye Sheridan, Nicholas Hoult, Jessica Chastain
Genre: Toiminta, Seikkailu, Scifi
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Kaikkien näiden vuosien pitkän matkan jälkeen, oli aika pistää tämä X-Men elokuvauniversumi pakettiin viimeisen osan Dark Phoenixin avustuksella ja kyllähän se harmittaa monella tapaa. Tämä elokuvasarja on tuonut minulle niin paljon iloa, surua, mielettömän syväluotaavia hahmoja kuin myös törkeän eeppisiä kohtauksia, joita muistelen ja tulen muistelemaan lämmöllä. Ennakko-odotukset olivat haikeat ja ristiriitaiset tämän elokuvan suhteen, sillä tuotannon ongelmallisuus ei luvannut ainakaan positiivisia asioita tälle lopetukselle. Sen myös sisäistinkin, ennen kuin kävelin saliin sisään. X-Men: Dark Phoenixin olisi kuulunut saada julkaisunsa jo vuonna 2018, mutta muutaman hyvin valitettavan ja radikaalin käänteen seurauksena saimmekin sen vasta seuraavaksi kesäksi teattereihin. Joka tapauksessa se on nyt julkaistu ja nyt se on myös nähty, joten uppoudutaan vielä viimeisen kerran tähän rakastamaamme mutanttitäytteiseen maailmaan ja katsotaan yhdessä miten se pärjäsi laadukkaiden edeltäjiensä rinnalla.


Ryhmä-X:n vakiinnuttuaan paikkansa ihmisten keskellä kansainvälisinä sankareina, heidän eteensä tuleekin astetta vaarallisempi pelastusoperaatio, jonka aikana heidän täytyisi pelastaa astronautit hajonneesta raketin hylystä, joka pyörii maapallon ilmakehän ulkopuolella kontrolloimattomalla tavalla. Mutanttiryhmän pelastaessa astronautteja varmalta kuolemalta, Jean Grey joutuu jonkin sortin kosmisen säteilyn altistumaksi sen imeydyttyään ikään kuin hänen sisäänsä. Ryhmä-X:n jäsenet selviävät pelkällä säikähdyksellä, sillä Jean yllättäen herääkin kosmisen kolhunsa jälkeen ja väittää tuntevansa olonsa paremmaksi kuin koskaan ennen.

Testitkään eivät näyttäneet merkkejä minkään sortin sisäisistä vaurioista tai muista normaalista poikkeavista muutoksista, mutta hyvin pian muut kuitenkin huomaavat, että Jean alkaa kehittelemään hyvin ihmeellisiä ja vaarallisia voimiaan, jotka korruptoivat hänen mielensä kääntymään armottomaksi tappokoneeksi - Dark Phoenixiksi. Nyt hiljalleen sisältä hajoavan Ryhmä-X:n jäsenien täytyy päättää, että onko heidän ystävänsä oikeasti kaikkien muiden ihmisten henkien arvoinen vai onko heidän oma tuttu Jeaninsa jo kadonnut kuvasta?


Elokuva alkaa Jeanin lapsuuden traumaattisesta taustatarinasta, joka avaa katsojalleen jossain määrin syyn siihen, että miten Charles hänet löysi ja missä asiayhteydessä. Varsinaista taustaa voimien saamisesta emme todistaneet elokuvan aikana, sillä hänellä selkeästi olivat ne jo aktivisoituneet tuohon mennessä, mutta lapsena hän ei näitä järkyttävän ulottuvia voimiaan osannut vielä kuitenkaan kontrolloida. Ne lopulta aiheuttavatkin tämän valitettavan onnettomuuden, joka muuttaisi pienen tytön elämän pysyvästi. Tämän jälkeen elokuva ampuu keskittymisen nuolensa yllättäen monien vuosien päähän suoraan pelastusoperaation ytimeen alustelematta tilannetta sen kummemmin.

Tämä operaatio on lopulta kaikkien käänteiden jälkeen onnistunut suoritus, vaikka Jean oli myös valitettavan käänteen seurauksena joutunut tuntemattoman kosmisen säitelyn altistumaksi. Tämän jälkeen hän alkoi kokemaan pikkuhiljaa ylilatautumisen merkkejä ja oireita, joiden vuoksi hän alkaa muuttumaan kieroutuneemmaksi ja kontrolloimattomaksi oman ahdistuneisuutensa seurauksena. Sen aikana hän aiheuttaakin jonkin sortin ennennäkemättömän vahvoja energiapurkauksia vaikuttaen ympäröiviin ihmisiin ja mutantteihin. Katsojalle jäi hyvin epämääräiseksi Dark Phoenixin varsinaiset motiivit, joita ei onnistuttu koskaan oikein avaamaan elokuvan aikana, ainakaan missään järkevässä muodossa. Se onnistuttiin kuitenkin hyvin päivänselvästi näyttämään, ettei hän tuntunut oikein sopeutuvan mihinkään mutanttiryhmään, vaikka etsikin apua aktiivisesti monista kohteista.


Ryhmä-X:ää palvotaan elokuvan tapahtumien aikana maailmanlaajuisesti, sekä mutanttien, että ihmisten keskuudessa, etenkin näin X-Men: Apocalypse-elokuvan tapahtumien jälkeen, jolloin he pelastivat maailman lähes varmalta tuholtaan. Vaikka heillä vihdoin onkin vankka asema nyky-yhteiskunnassa kansainvälisinä sankareina, Jean Greyn korruptoitunut mieli onnistuu saamaan jokaikisen elävän organismin takajaloilleen tämän tuhotessa niin vaivattomasti Charlesin pitkäjänteistä ja kovasti uurastettua asemaa ihmisten silmissä, rikkoen myös ihmisten uskoa rauhallisen yhteiselon mahdollisuuteen. Jälleen kerran kaikki mihin professori tähtäsi toimillaan ja mitä hän sai aikaiseksi vuosien mittaan, oli eittämättä vaakalaudalla Jeanin eriskummallisen muuttumisen seurauksena.


Charlesin hahmoa muutenkin riepotellaan armottomasti lähes tunnistamattomaan muotoon suurimmassa osassa elokuvaa, mikä syö kaikkea aiemmin rakennettua kasvua, jättäen ikävästi hyvin nihkeän jälkimaun hänestä kaiken päätyttyä. Charlesin lisäksi Erik, jolla on tähän asti ollut hyvin rikas ja emotionaalinen pohjustus alla, joutuu kutakuinkin samanlaiseen asemaan vanhan ystävänsä tapaan. Hänet vedetään elokuvan tapahtumiin mukaan hyvin laiskahkon ja epäloogisen ratkaisun tuloksena, minkä vuoksi hänen läsnäolonsa tuntui hiukan ylimääräiseltä ottaen huomioon alkuperäinen asetelma tilanteen eskaloitumisen alla. Moni käänne tuntui suurimmaksi osaksi hyvin väkinäiseltä ja pakotetulta toimelta, jotta kaikki hahmot saataisiin taas kokoon ja tarina rullaamaan.


Vaikka Charlesin ja Erikin hahmoilta vedetäänkin tavallaan matto jalkojen alta, elokuvassa oli myös monta muutakin tapausta, jotka jättivät kaivelemaan mieltä ihmetyksestä. Hyvänä esimerkkinä toimii Jessica Chastainin esittämä Vuk, jonka pitäisi olla tämä jonkin sortin pahuutta juoniva hahmo, joka tahtoo saada Jeaniin uppoutuneen voiman itselleen, luultavasti vain klassiseen tapaan hallitakseen maailmankaikkeutta tai jotain siihen suuntaan. Hänen hahmonsa on niin saamattomasti alustettu ja rakennettu, että siinä tulee turhautumisen puuskauksia väkisinkin seuratessa tarinan matelemista. Hän tuntui olevan täysin ylimääräinen lisä kokonaisuuteen vailla varteenotettavaa tarkoitusperää tai kontekstia ollakseen mukana tässä asetelmassa alkuunkaan.

Vukin lisäksi Scott, toisella nimellä tunnettu Cyclopsina, on elokuvassa mukana vain sen vuoksi, jotta voisi suostutella muille Ryhmä-X:n jäsenille Jeanin sisimmäisestä hyvyydestä. Hän yrittää sanoa jatkuvasti, että tämä uusi tuntematon voima hänen sisällään pakottaa hänet näihin järkyttäviin toimiin. Ravenistä on turha edes aloittaa mitään positiivista, sillä hänen puskista yllättänyt feministinen leimansa tuntuu jo perimmiltään niin ylilyövän päällekäyvältä ja perinpohjaisesti ylimääräiseltä seikalta, jonka varsinainen konteksti ja tarkoitus jää käsittelemättä kokonaan, jotta se voisi olla relevanttia missään määrin tarinan kannalta. Itse roolisuoritukset elokuvassa vaikuttavat osittain hyvin väsyneiltä ja saamattomilta, vaikka isoimmat nimet tekivätkin kaikkensa saadakseen hahmonsa tuntumaan jossain määrin järkeviltä ja uskottavilta. Tekemisestä kuitenkin paistoi selkeä väsymys ja turtumus, juurikin näiden kulissien takana tapahtuvien vastoinkäymisten vuoksi.


Elokuvan rytmitys tuntuu heti alusta asti olevan hyvin rikkonaista ja epäloogisesti nidottua, eikä ainoastaan hyppelevän luontonsa vuoksi, vaan myös ihan maalaisjärjelliseltä kantilta katsottuna. Se ei tunnu oikein tietävän, että mitä se oikein haluaa ajaa takaa ja mitä tietä seuraisi seuraavaksi kertoakseen oman tarinansa sivusta seuraavalle taholle. Kyllä, elokuva puskee draamaansa väkevästi näytön toiselle puolelle, mutta se ei kuitenkaan missään vaiheessa oikein tuntunut iskevän meitä emotionaalisesti sen vaatimalla tavalla. Vaikka hahmoja onkin rakennettu jo kolmen aiemman elokuvan verran, tämä elokuva heittää kaikki ne kallisarvoiset siteet ikkunasta ulos, jonka vuoksi osittainenkin investoituminen tuntuu lähes väkinäiseltä toiminnalta näin katsojan näkökulmasta katsoen. Itse tunnelmakin on aivan erilainen edeltäviin osiin verrattuna ja se tuntuukin perimmiltään aivan omalta eristetyltä tuotokseltaan, joka ei seuraa aiemmin tärkeimpinä pidettyjä pääpointteja yhtään.

Ohjaajana toimii ensikertalainen Simon Kinberg, joka on kyllä toiminut aiemmissa X-Men elokuvissa mukana käsikirjoittajana, mutta tämän elokuvan perusteella hän ei oikein tuntunut tietävän sitä, että mitä hänen kuuluisi tehdä näille syväluotaavasti alustetuille hahmoille ja tarinakaarille jatkossa. Ne olivat niin vakuuttavasti alustettu ja rakennettu monen elokuvan ajan juuri tätä hetkeä varten, mutta nyt se pallo lopulta pudotetaan ryminällä. Vaikka käsikirjoittaminen onkin Kinbergin vahvempi taito, minusta tuntuu, että elokuvan ohjaus söi paljon voimia hänen omasta käsikirjoituksestaan, jättäen sen jopa yllättävänkin väsyneeksi ja laiskahkoksi kokonaisuudeksi.


Uudet jälkeenpäin lisätyt ja muutetut kohtaukset jälkituotannon aikana paistavat hyvin kirkkaasti kaikesta alkuperäisestä materiaalista läpi ilman, että katsojan täytyy paneutua sen koommin asiaan. Nämä uudet ratkaisut tuntuvat hyvin kiirehtiväisiltä ja epäloogisilta perimmiltään, jotka vain heikensivät elokuvan laatua ja tasapainoa radikaalisti. En sano, että kaikki tämä sotku olisi missään nimessä pelkästään ohjaajan syytä ollut, sillä itse studiokin hyvin aktiivisesti pakotti naruista vetävää tahoa muuttamaan isoja osia alkuperäisestä versiosta, muutamien kulissien takana tapahtuvien odottamattomien käänteiden vuoksi. Joka tapauksessa tämän ei pitäisi olla hyväksyttävää, etenkään varsinaisten kannattajien näkökulmasta katsoen, vaikka tilanne olisikin kuinka monimutkainen ja vaikea tahansa. Näinkin ailahteleva kokonaisuus tuntuu vain jokseenkin epäkunnioittavalta meitä katsojiakin kohtaan alkuunkin.

Elokuvassa on myös omat miellyttävähköt seikkansa, vaikka tuntuukin kokonaisuudessaan hyvin aliravitulta ja epämääräiseltä kokonaisuudelta. Junassa tapahtuva kohtaus oli elokuvan ainoa kohtaus, jonka pystyi ottamaan varteenotettavasti vastaan. Se onnistui edes jollain tasolla oikeasti viihdyttämään, kun muuten koko elokuva oli loppupeleissä yllättävänkin antiklimaattinen ja pettävä kokemus kaiken kaikkiaan. Tykkäsin myös Hans Zimmerin luomasta tunnusmusiikista ainoastaan sen draamapainoitteisen ja eeppisen kertosäkeensä vuoksi, joka on jäänyt soimaan päähäni sen kuultuani teatterissa muutamaan otteeseen, mutta kaikki muu taas kuulostaakin yhtälailla erittäin aliravitulta ja antiklimaattiselta. Jokin tärkeä ainesosa siitä vain puutttui kokonaan, mikä on yllättävää kun puhutaan kuitenkin itse elävästä musisoivasta legendasta Hans Zimmeristä. Elokuvassa tunnuttiin vain säästävän hyvin paljon kaikkea ja liian tärkeistä asioista, mikä sitten heijastui brutaalisti lopullisen tuotoksen laatuun.


X-Men: Dark Phoenix pitäisi toimia tämän elokuvauniversumin eeppisenä lopetuksena ja on kyllä pakko X-Men kannattajana sanoa, että tässä kiireessä ja ongelmallisen tuotannon siivittämänä on hyvin vaikea odottaakaan mitään hyvää. Meille kannattajille tämä saattaa tuntua suorastaan kasvoille läpsäisyltä, kun olemme vuosien mittaan olleet niin investoituneita näihin hahmoihin ja niinkin syvällisellä tasolla, mutta minkä vuoksi? Vain sen vuoksi, että tämä päättävä elokuva riistäisi sen meiltä tehden keskinkertaistakin huonomman elokuvan, samalla jättäen käsittämättömän imelän jälkimaun tästä koko matkasta. Onneksi The Walt Disney Companyn ja 21st Century Foxin kaupoista johtuen Ryhmä-X jatkavat matkaansa Marvelin Studiosin alaisuuteen, jossa uskoakseni hyvin pian heidät voidaan nähdä Marvel Cinematic Universessä seikkailemassa muiden Marvel-hahmojen mukana. Sitä odotellessa...


Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 9.6.2019
Lähteet: kansikuva ja elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com

Kommentit