Mami | Ma (2019) - arvostelu



Ohjaus: Tate Taylor
Pääosissa: Octavia Spencer, Diana Silvers, Juliette Lewis,
McKaley Miller, Corey Fogelmanis, Gianni Paolo
Genre: Kauhu, Jännitys
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Monesti kun aloittaa katsomaan elokuvaa ja näkee ensimmäisenä asiana Blumhouse Productionsin logon, sitä meinaa tulla aina hymy huulille enkä tiedä oikeastaan ollenkaan, että mistä syystä näin käy, sillä muistan joka kerta hyvin pian logon näkemisen jälkeen, että tämä tuotantoyhtiö on tuonut meille Riivattujen, Usin, Get Outin ja The Visitin lisäksi sellaisia mestariteoksia kuin Truth or Dare, Area 51 ja Family Blood, minkä vuoksi yleensä se hymy hyytyykin hyvin nopeasti. Mami tuntui olevan yksi niistä elokuvista minulle, jotka eivät oikein säväyttäneet millään tasolla markkinoinnillaan. Jokin keskeinen tunne siitä puuttui, sillä se ei vain saanut minua edes konseptin tasolla kovin kiinnostuneeksi. Päätin kuitenkin joka tapauksessa katsoa elokuvan Elokuvan taikaa-arvostelusivua pyörittävän ystäväni kanssa hyvin varautunein eväin. Onnistuiko Mami kirjaamaan itsensä Blumhousen tuotannon paremmalle sivulle vai antoiko tuotoksen ensivaikutelma sinetöidyn kuvan kokonaisuudesta?


Teini-ikäinen Maggie muuttaa äitinsä Erican kanssa uuteen kaupunkiin asumaan. Tämä onnistuu löytämään heti ensimmäisinä koulupäivinä uusia kavereita, jotka kutsuvatkin hänet huvittelemaan heidän kanssaan teinijuhliin. Teiniryhmään kuuluvat Haley, Andy, Chaz ja Darrell, jotka ottavat uuden tulokkaan oikein avokätisesti vastaan. Maggie suostuu tulemaan paikalle ja tullessaankin paikalle alkuperäiset suunnitelmat ottavat osumaa juhlimispaikan äkillisen muutoksen vuoksi, riistämättä kuitenkaan toivottua aktiviteettia heiltä pois eli juhlimista. Teinit yrittävät hankkia itselleen järeämpää juomista kaupasta pyytämällä aikuisia hakukeikkaan, mutta huonolla menestymisellä.

Piakkoin paikalle ilmestyy Sue Ann koiransa kanssa, jolta Maggie meneekin pyytämään palvelusta. Pienen epäröimisen jälkeen tämä päättää auttaa nuorisoa saamaan juomansa toistamiseen ja kutsuu heidät juhlimaan käyttämättömään kellariinsa. Tuntemattomuudesta huolimatta teinit päättävät kokeilla Sue Annin ehdottamaa juhlimispaikkaa ja se osoittautuukin erinomaiseksi vakiopaikaksi heidän reivailuilleen. Piakkoin teinit alkavat kuitenkin huomaamaan, että tässä naisessa ei ole kaikki ihan kunnossa. Kun tilanne alkaa eskaloitumaan pidemmälle ja teinit saavat selville naisen häiriintyneet motiivit ja silloin onkin jo liian myöhäistä paeta. Onnistuvatko Maggie kumppaneineen pääsemään eroon yksinäisyyttä potevasta Sue Annista, joka painostaa heitä olemaan hänen ystävänsä vai ovatko he uponneet hirvittävään juoksuhiekkaan?


Elokuvan alustus juoksee aivan kontrolloimattoman nopeasti välittämättä sen ontosta olemuksesta ja hyvin ennalta-arvattavasta kokonaisuudestaan. Koemme Maggien ja Erican muuton uuteen kotiin ja heidän ensimmäiset päivänsä vastuutehtävissään hyvin pinnallisesti käsiteltynä, jonka jälkeen elokuva pakottaakin meidät suoraan varsinaiseen asiaan, eli tämän mysteerisen naisen ensitapaamiseen. Kaikki ennen sitä tapahtunut on niin nopeasti taputeltu, ettei siinä tunnu vielä välittävän kenestäkään millään tasolla, minkä vuoksi elokuva ei onnistukaan tempaamaan mukaansa oikein millään ihmeellisellä tavalla. Toki, seuraamme tarinaa hyvin selkeiden tapahtumien kautta, mutta tuntuu ihan kuin elokuvalla olisi jatkuva kiire ja vaadittava uppoutuminen ei vain luonnistunut näillä annetuilla eväillä sitten millään tasolla.

Tämän vuoksi, mihin vain hahmoon kiinnitarttuminen tuntuu lähes mahdottomalta prosessilta, sillä teiniryhmän yksilöt ovat hyvin kliseisen stereotypiset kauhuelokuvalle, eikä yhdessäkään hahmossa tuntunut olevan yhtään varteenotettavaa luonteenpiirrettä, johon voisi kunnolla samaistua, muuten kuin ehkä ihan pinnallisella tasolla. Elokuvasta puuttui alusta asti tietyn sortin uppoutumisen mahdollisuus, joka söikin sitten katsojaa pitkäjänteisellä kaavalla jatkoa ajatellen. Aluksi sitä tuntuu olevansa jokseenkin teinien puolella, mutta jossain vaiheessa teinihahmojen heikohkon tarinakaaren vuoksi sitä automaattisesti tuntuu kääntyvän ristiriitaisen Sue Annin puoleen. Tietyn tapahtuman jälkeen tuntui ihan kuin olisin halunnut tämän naisen vievän oman painostavan leikkinsä loppuun asti onnistuneesti, vaikka olikin sisimmässään täysi kaheli.


Sue Ann on hyvin erikoinen persoona, joka vain sattuu törmäämään yllättäen kaupan edessä tähän teiniporukkaan. Hän haluaa vain olla mieliksi teineille ja saavuttaa jonkin sortin suosion heidän keskuudessaan, sillä nuoruudessaan hän oli sosiaalisesti ujo ja huonosti ryhmiin istuva tapaus, jota käytettiin vain kiltteytensä avulla hyväksi mitä hirvittävimpiin asioihin. Näemmekin ajoittain Sue Annin kokemuksia hänen teinivuosistaan, jotta saisimme sekä hänestä itsestään, että hänen surullisen ristiriitaisesta persoonastaan paremman kuvan, että miksi hän sattuu olemaan niin erikoinen kuin on. Näin monia vuosikymmeniä myöhemmin hän edelleenkin pyrkii tekemään mitä tahansa, että saisi kostaa kokemansa, samalla hankkien ystäviä ja huomiota osakseen siinä ohessa.

Se on muuten hyvin syvennetty seikka, mutta siinä - tietenkään mitään vähättelemättä - syvennytään vain yhteen yksittäiseen tapaukseen ja yksityiskohtaan, mikä ei mielestäni ole tarpeeksi painava syy naisen tulevaisuuden kontroilloivaan pakkomielteeseen - suosionsa nostattamiseen ja muiden ihmisten manipuloimiseen. Tämä jatkuva vakoileminen ja painostaminen selitetään elokuvassa johtuvan epäluotosta muihin ihmisiin yhdistettynä hänen palavaan haluunsa kokea ystävyyttä, mikä tavallaan toimii, mutta sitä ei vain tarpeeksi uskottavasti onnistuta tuomaan näytölle loppupeleissä. Sue Annin hahmolla kuitenkin sattuu olemaan viattomalta vaikuttava pintapersoona, jonka takaa paljastuukin täysi kontrollifriikki psykopaatti.


Elokuvan ainoa siedettävä tapaus on Oscar-palkittu näyttelijätär Octavia Spencer, joka ottaa kyllä roolistaan selkeästi kaiken ilon irti, vaikka hahmo itsessään ei välttämättä aina onnistu vakuuttamaan sen kummemmin, mitä pidemmälle elokuvassa edetäänkin. Roolisuoritukset ovat kokonaisuudessaan hyvin keskinkertaiset, vaikka Octavia yksin onnistuikin ajoittain väläyttämään karsimaattisella ja huumorintajuisella olemuksellaan ja esiintymistaidoillaan. Teinejä esittävät tahot olivat hyvinkin tavanomaisella tasolla joskus jopa ylinäytellen yksittäisiä kohtauksia. Toisaalta se ei ollut ainoa syy miksi heidän hahmonsa eivät toimineet näytöllä, sillä minusta esimerkiksi tuntui vahvasti siltä, ettei niitä oltu kirjoitettu alkuunkaan kovin persoonallisesti, vaan hyvin stereotyyppisten muottien ympärille, mikä selittääkin sen, että miksi heidän persoonallisuutensa olivat niin inspiroimattomia ja jopa jossain määrin jopa tylsiä.

Teiniporukalla on lukuisia mahdollisuuksia pistää Sue Annin painostava peli poikki pitkin elokuvaa, mutta he eivät tietenkään tätä kuitenkaan tehneet, sillä siinä tapauksessa elokuva olisi loppunut hyvin lyhyeen. Hyvin laiskasti kirjoitettu tarina pitää huolen siitä, että teinit kadottavat aina silloin tällöin maalaisjärkensä aivoineen joutuessaan jatkuvasti tiukkoihin paikkoihin jännittämään omasta turvallisuudestaan. Tämä mahdollisti sen, että elokuvan heikkoa tarinaa pystyi venyttämään sietämättömän venytettyyn muotoon, joka ei tarjonnut oikeastaan mitään ihmeellistä koko elokuvan aikana, vaikka potentiaalia olisikin ollut paljon parempaan. Hahmojen tekemät ratkaisut ovat suoraan sanottuna idioottimaisia ja ne suurimmaksi osaksi pitävät elokuvan vaivoin elossa, jos sitäkään.



Elokuva viittaa myös ajoittain hyvin häiritseviin seikkoihin ja yksityiskohtiin, joita ei kuitenkaan koskaan avata sen enempää, vaikka ikärajakin valaisisi tien paljon varjoisemman polun tutkimiselle. Hyvin useasti vastaan tulee yksityiskohta, joka vaikuttaa kiinnostavalta ja jopa jokseenkin sytyttävältä tapaukselta. Näihin kiehtoviin seikkoihin kurkistetaan jatkuvasti ja potentiaalinen tilanne onkin useinmiten hyvin kiinnostava asetelmansa puolesta, mutta ohjaaja Tate Taylor päättää kuitenkin olla ottamatta vihjattua suuntaansa, jättäen sen kylmän viileästi vain katsojan kiusoittelumekanismiksi, mikä vain syö elokuvan jännitystä, arvaamattomuutta ja viihdyttävyyttä entisestään. Jokainen käänne ja riskeeraava ratkaisu tuntuu vaivalloiselta tavalta luoda jännitystä, sillä kyseisten tilanteiden ennalta-arvattavuus on hyvin korkealla tasolla. Korkeahkoa ikärajaa käytetäänkin hyväksi vain muutaman kirosanan, parin verisuihkun, sekä yhden sukupuolielimen näyttämiseen, mikä on ainakin omasta mielestäni aivan järkyttävän nihkeä ja lattea tapa käyttää hyväkseen lähes rajattomia artistisia vapauksia.

Mami on hyvin laiskasti kirjoitettu ja toteutettu elokuva, joka ei onnistu yltämään millään tasolla perushyvään potentaaliinsa Ajatus kaiken takana on oikein mainio, mutta itse tarina ja sen rakenteelliset ratkaisut vuotavat perusteiltaan joka nurkasta. Minkään rajojen yli ei uskallettu mennä yli, jonka vuoksi kokonaisuus jääkin aivan käsittämättömän mitäänsanomattomaksi. Haukottelin hyvin säännöllisin väliajoin elokuvan aikana, sillä se oli niin pitkäveteinen, tylsä ja saamaton, vaikka sitä yritti miltä kantilta tahansa katsoa. Tunsin ennakkoon luissani asti, että kyseinen elokuva ei onnistuisi välttämättä yllättämään minua koivin positiivisesti ja että se luultavasti tulee kaatumaan naamalleen asfaltille. Näin siinä lopulta kävikin. Pettymyksekseni elokuva ei edes onnistunut viihdyttämään missään vaiheessa, minkä vuoksi jäinkin hyvin haikein ja jopa raivostuttavin mielin ihmettelemään aiemmin tapahtunutta lopputekstien pyöriessä taustalla.


Kuten varmasti kaikki tietävätkin, alkuvuoden kauhuelokuvat ovat juuri niitä elokuvia, jotka sijoitetaan sinne ihan selkeästä syystä. Alkuvuonna tulevat yleensä vuoden huonoimmat elokuvat pinnalle kummittelemaan katsojia, mutta tässä tapauksessa Mami tuntuu perimmiltään myöhästyneeltä tammikuun teineille suunnatulta kauhuelokuvalta parhaimmillaan. En suosittele elokuvaa kyllä kovin monelle, sillä hyvin vähän hyvää - jos ollekaan - siitä voi löytää. Blumhousen ''hitti tai huti'' -kaava jatkuu tällä kertaa isona hutina Mamin tapauksessa. Saa nähdä onnistuuko yksikään elokuva kääntämään Blumhousen syöksykierteen takaisin nousuun ennen 2020 vuoden odotettua The Invisible Mania, jonka pitäisi pystyttää uusi monsterielokuvauniversumi katsojien pureskeltavaksi vai alkaako tästä sitten pitkäjänteisempi taistelu ailahtelevasta jatkosta? Aika näyttää...


Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 3.6.2019
Lähteet: kansikuva ja elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com

Kommentit